En tiedä käykö kukaan lukemassa tätä, kun olen hävyttömästi pitänyt pitkää taukoa - monestakin syystä - niin pitkään. Nyt ollaan kuitenkin siinä vaiheessa, että uskaltanen asian täällä jo julkaista ja jatkaa blogin pitoa uudella aiheella - arvasit jo varmaan: olen raskaana. 13. viikolla ollaan menossa eli epäilyistäni huolimatta tein kuin teinkin positiivisen testin marraskuussa! Laskettu aika on heinäkuun lopulla ja jännittävä vuosi siten kaikin puolin tulossa.

Tähän saakka raskaus on sujunut varsin ongelmitta, mitä nyt 6-9 viikoilla kärsin päiivittäisestä pahoinvoinnista, joka alkoi lounasaikaan ja jatkui pitkälle iltapäivään - onneksi ei tarvinnut kuitenkaan oksentaa. Ensimmäisessä raskaudessani en ollut lainkaan pahoinvoiva, joten siinä mielessä tämä oire tuli "yllätyksenä". Sen sijaan ensimmäisen raskauden alkuvaiheen rankkaa väsymystä en joutunut kokemaan, väsymys tuntuu alkaneen vasta nyt toisella kolmanneksella - ja on edelleen paremmin "hallinnassa" kuin esikoista odottaessa. Sen sijaan juuri nyt riesana on ensimmäisessäkin raskaudessa näillä viikoilla koettu (todennäköinen, testitulokset on vielä saamatta, kävin tänään lääkärissä) virtsatulehdus, joka paitsi väsyttää, tekee myös olon epämiellyttäväksi. Viime viikon lopulla koin jo ensimmäiset supistukset, jotka vähän säikäytti ja saavat kyllä nyt hiljentämään tahtia, vaikka töitäkin olisi. Kiltisti palasin lääkäriltä nyt kotisohvalle loikoilemaan ja rauhoittumaan...

Eniten päänvaivaa on kuitenkin tuottanut tämä toisen maan raskaudenseurantajärjestelmä, joka melkoisesti poikkeeaa Suomen neuvolasysteemistä. Kävin ihan raskauden alussa gynekologilla, joka teki endometrioosileikkaukseni syyskuussa, mutta jo parin käynnin jälkeen tuli varsin selväksi, että tästä erinomaisesta kirurgista ei todellakaan ole minulle sopivaksi synnytyslääkäriksi, vaikka sekin referenssien mukaan hänen erikoisalaansa kuuluu. En todellakaan kestänyt asennetta, jossa minua henkilönä ei kuunnella lainkaan, ei haluta oppia tuntemaan ja asenne raskauteen sekä synnytykseen on äärimmäisen medikalisoitunut ja lähtee ajatuksesta, että "mitä tahansa voi tapahtua"! 3-vuotiaan äitinä ja yli 30-vuotiaana naisena olen varsin hyvin selvillä siitä, että raskaudessa ja synnytyksessä "mitä tahansa voi tapahtua" ja osaan aika sujuvasti myös pelätä kaikkea mahdollista - en tarvitse siihen lääkäriä, joka muistuttaa ja pelottelee joka asialla ja kertoo lisäksi, ettei oma filosofiani (mahdollisimman luonnollinen synnytys, kuten ensimmäiselläkin kerralla) ole vauvan kannalta välttämättä turvallinen (vaan että epiduraali olisi suositeltavaa ihan vain varmuuden vuoksi, koska "Mitä Tahansa Voi Tapahtua"). Auts ja arghh. Mikäli olisi minkäänlaista kysymystä siitä, että raskauteni tai synnytykseni on riski- sellainen, turvautuisin varmasti kaikkiin käytettävissä oleviin keinoihin vauvan turvallisuuden takaamiseksi, tästä ei tietenkään ole pienintäkään epäilystä. Mutta mielestäni on aivan käsittämätön asenne lähteä siitä olettamasta, että jokin menee automaattisesti vikaan ja sen takia KAIKKI varokeinot on oltava 100% käytössä vaikka mitään varsinaista riskiä ei olisikaan havaittu... Siis siitä lähtökohdasta, että minulla on takanani täysin normaalisti sujunut raskaus sekä rankka mutta luonnollinen synnytys, joissa kummassakaan ei ollut komplikaatioita. Lisäksi olen toistaiseksi alle 35-vuotias, mitä yleisesti (vaikka ehkä harhaanjohtavasti) pidetään jonkinlaisena riskiraskauden rajana. Kun lisäksi ainakin valistuneet lääkäritkin tietää (valistuneiden äitien lisäksi), että synnytyksen aikainen lääkitys ei ole vauvalle hyväksi, en voi ymmärtää miten sitä automaattisesti pidetään ainoana oikeana tapana hoitaa synnytys?

Myönnetään, että vannoin ensimmäisen, noin vuorokauden kestäneen synnytykseni jälkeen että seuraavalla kerralla otan epiduraalin, mutta nyt lähes 3,5 vuotta myöhemmin, huomaan että en ole sittenkään valmis tämänkään lapsen kohdalla tinkimään siitä ajatuksesta, että hän saisi mahdollisimman hyvän ja lääkkeettömän (ja siten pirteämmän) alun elämälleen. Katsotaan miten käytännössä käy, koska "mitä tahansahan voi tapahtua" ;), mutta lähtökohtaisesti en ole tässä(kään) ulkopuolisten auktoriteettien vietävissä vaan haluan säilyttää kontrollin ja siten mahdollisuuden päättää, mitä tapahtuu JOS kaikki meneekin aivan normaalisti ja hyvin - ajatus josta toivoisin lähtökohtaisesti raskaudenseurannassa lähdettävän liikkeelle: Lasta toivova nainen osaa kyllä pelätä keskenmenoa, keskosuutta, raskausmyrkytystä, kehitysvammaisuutta, imukuppisynnytystä, keisarinleikkausta, listeriaa, salmonellaa, toksoplasmoosia, CVM:ää... ja mitä näitä nyt on. Ei niistä ole lääkärin tarpeen alkaa erikseen saarnaamaan, varoittelemaan tai pelottelemaan. Minä ainakin tarvitsen lääkärin, joka suhtautuu rationaalisesti ja rauhallisesti, joka haluaa tuntea minut ja toiveeni sekä hyväksyy sen, että minulla on jokin näkemys aiheesta. 

No niin, tämän pitkän vuodatuksen viestinä siis se, että kaksi käyntiä kyseisellä lääkärillä riitti ja nyt olen joululoman jälkeisen viikon metsästänyt itselleni uutta gynekologia - täällä siis gynekologi/synnytyslääkäri seuraa raskaanaolevaa koko raskauden ajan ja osallistuu myös synnytykseen. Myös synnytyssairaala määräytyy sen mukaan, missä sairaalassa kyseinen lääkäri työskentelee - yleensä valitaan siis ensin joko sairaala tai lääkäri ja mennään sen mukaan. Todella suosituille gynekologeille näyttää olevan lähestulkoon mahdotonta päästä, koska he eivät helposti ota uusia potilaita ja tämän sain karsaasti kokea, kun päätin vaihtaa omaani kesken raskauden - onneksi sentään olen vielä sen verran alkuvaiheessa, että minulla on varaa odottaa ensi viikkoon asti, jolle vihdoin sain ensimmäisen ajan naisgynekologille, jota tuttavan tuttava, täällä synnyttänyt suomalainen nainen lämpimästi ja erittäin mukavin kertomuksin suositteli.

Toivottavasti tämä nyt on sellainen lääkäri, jonka kanssa loppuraskausajasta tulee tämänhetkisiä fiiliksiä miellyttävämpi, sillä olen todella ollut viime aikoina ahdistunut tästä valinnanvapaudesta ja sen tuomasta olosta, että kukaan ei loppujen lopuksi välitä tai huolehdi, ellen itse löydä sopivaa lääkäriä. Onneksi meillä on ollut erinomainen tuuri perhelääkärimme suhteen, joka on aivan äärimmäisen mukava ja huolehtiva nainen ja jolle pääsin tänään virtsatulehdusepäilyjeni kanssa suoraan ja joka osaa myös tarjota näkemystään paikalliseen sairaalasysteemiin. Gynekologi, jonka luokse olen ensi viikolla menossa, työskentelee täällä isossa yliopistollisessa sairaalassa, joka suhtautuu vähintäänkin kohtuullisen ymmärtäväisesti luonnolliseen synnytykseen (suunnilleen kai samaa luokkaa kuin Suomessa, oma kokemukseni on TAYSista, jossa toiveeni huomioitiin hyvin, vaikka kokemukset kätilöillä näyttivät olevankin kyllä enemmän lääkitystä synnytyksestä, luonnollinen ei heille kuitenkaan ollut vastenmielinen, mahdoton tai outo ajatus, mitään ei tyrkytetty, mutta kaikessa autettiin). Sairaalan valintakin painoi tämän gynekologin valinnassa sen verran, että kun vaihtoehtoisia synnytyssairaaloita on täällä kai noin 10(!), niin lopultakin tärkeimmiksi kriteereiksi muodostuivat se, ettei matka ole liian pitkä (tähän meiltä n. 6km eli 10min autolla ei ruuhka-aikaan, ruuhka-aikana pahimmillaan ehkä 30-40min, mutta tarvittaessa metrolla pääsee suoraan); se, että sairaalassa on jonkinlaista ymmärrystä luonnonmukaiselle synnytykselle ja kolmannekseen se, että tämä on täkäläisistä sairaaloista paras siinä mielessä, että jos jotain kuitenkin tapahtuisi - täällä nimittäin hoidetaan kaikki riskiraskaudet ja -synnytykset ja löytyy useita siihen erikoistuneita lääkäreitä. Ongelmatapaukset siirretään muista sairaaloista tähän kyseiseen. Tietysti tässä on se ikävä puoli, että yliopistosairaalasta kyseenollen mitään "kodinomaista" tai rauhallista tunnelmaa on turha odottaa vaan paikalla on tietysti sitten liuta lääkäriopiskelijoita ja paljon ihmisiä, mutta tämä ikävä puoli täytyy näiden plussaominaisuuksien ohessa vain hyväksyä.

Kuten olettaa saattaa, tämän blogin fokus on ainakin tulevat kuukaudet endometrioosin sijasta raskaus-jutuissa, endometrioosin kun pitäisi pysyä raskauden ja (täys)imetyksen aikana ihan omilla hormooneilla aisoissa, etenkin kai nyt, kun pesäkkeet poltettiin pois juuri ennen raskauden alkua. Ruokavaliokin on muuttunut enemmän raskautta huomioivaksi - etenkin maitotuotteita on "pakko" syödä, koska kalsiuminsaantivaatimukset ovat niin merkittävästi isommat raskaanaolevalle kuin normaalitilassa olevalle naiselle. Hassua kyllä, en enää pidä maidon mausta yhtä paljon kuin aiemmin ja joisin/juon mieluummin vettä ruokajuomana. Niin sitä preferenssit muuttuu. Ikävä puoli ulkomailla asuessa on myös siinä, että täällä ei uskalla juurikaan syödä salaattia ravintolassa toksoplasmoosi riskin takia ja joudun tyytymään itsetehtyyn (ja siten varmasti pestyyn) salaattiin. Tämä on kyllä vähentänyt ikävällä tavalla kasvisten syöntiä, mikä harmittaa. Toisaalta myös pahoinvointi raskauden alussa aiheutti sen, että kasviksia ja hedelmiä ei tehnyt mieli popsia syksyn malliin.

Ihan loppuun vielä pari mielenkiintoista faktaa, joihin syksyn ruokavaliolla ja elämänmuutoksella on ollut paljon vaikutusta: Tämän raskauden alun painoni on n. 8kg pienempi kuin aiemmassa raskaudessa, mikä puolestaan on sama paino, jonka painoin viime kesänä (jolloin BMI oli n. 24,9, nyt BMI n. 22). Kaikki tuo menetetty 7-8kg on siis syksyn aikana uuden ruokavalion (ja ehkä myös sairastelun seurauksena "kadonneiden" lihasten, huono juttu!) ansiota - ja ilman että tarkoituksena varsinaisesti oli laihduttaa! Toinen merkittävä tekijä olivat erinomaiset rasva-arvot eli sekä kokonaiskolesteroli että hyvän ja huonon kolesterolin suhde olivat mittauksissa parhaat mahdolliset (kokonais: 3,38; hyvän osuus n. 40% - hyvään tulokseen riittää 25-30%). Lisäksi verenpaine ja syke ovat erinomaiset, paremmat kuin esikoista odottaessa. Luulen, että suurin vaikutus on ollut sokerin ja punaisen lihan merkittävällä vähentämisellä/hylkäämisellä sekä valkoisten jauhojen välttämisellä. Punaista lihaa vältän edelleen (joulukinkkua lukuunottamatta) myös raskaana ollessa, enkä juurikaan syö valkoista leipää, vaikka muuta leipää syönkin nyt paljon syksyä enemmän. Sokerista on pakko myöntää, että suklaan himo on palannut raskauden myötä, ikävä kyllä. Ehkä tämä pahe kuitenkin paranee kun raskaus (ja imetysaika) on ohi. Ainakin nyt tiedän täsmälleen, millä keinoin pidän jatkossa kilot kurissa, kun imetyksen tuoma "ilmainen" laihdutusaika on ohi... ;).