torstai, 23. tammikuu 2014

Kiss of Life

Tänään pääsin vihdoin uudelle lääkärille sekä pääsimme yhdessä miehen kanssa myös kurkistamaan uutta tulokasta kunnolla ensimmäistä kertaa <3! 

Kaikki oli hyvin, mikä on tietysti tärkeintä. Ultrakuvassa pyöriskeli unelias (viime yönä kyllä aktiivisesti äitiänsä potkinut) pieni kaveri, jolla ikää oli nyt arviolta 13+6 eli juurikin sen verran kuin laskettu aika (25.7.) antaa odottaa. Ja uskokaa tai älkää, mutta liikkeet olen tuntenut nyt jo reilun viikon ajan ja muuttuvat joka päivä selkeämmäksi. Ensimmäisessä raskaudessa jouduin niitä odotella ainakin tuonne 17-18 viikoille, mutta tällä kertaa tiesin mitä odottaa, vauva tuntuu olevan kovin lähellä edessä ja lisäksi rasvakerrostakin taitaa olla edelliskertaa vähemmän potkuja pehmittämässä ;). Miltään varsinaisilta potkuiltahan liikkeet eivät tietenkään vielä tunnu, mutta sellaista hipsuttelua ja pientä muljahtelua tunnen kyllä, varsinkin selinmakuulla ollessa, mutta välillä myös istuessa tai seisoessakin.

Uusi lääkäri oli hyvä. Ei super, mutta riittävän ok. Ja tuntui todella hyvältä se, että hän oli nainen - ja valmis kuuntelemaan minua. Hän myös teki kaikki oikeat kysymykset, jotka Suomessakin ensimmäisellä käynnillä tehdään, mutta joita aiempi gyneni ei vaivautunut selvittämään ja merkkaamaan ylös (monesko raskaus, millainen synnytys aiemmin, jne.). Eikä tällä lääkärillä ollut mitään sitä vastaan, jos en halua epiduraalia tms, kyseessä on oma päätökseni. Myös alkuraskauden seulontaverikokeisiin hän suhtautui asenteella "menet jos itse haluat". Ensimmäisessä raskaudessa en mennyt, koska en halunnut tietää, mutta nyt menin, koska ymmärrän että jos olisi olemassa down-riski tms. olisi parempi tietää siitä etukäteen ja varautua siihen kuin ajatella että kaikki on hyvin ja sitten saada tietää vasta syntymässä. Ehkä olen tässä kypsynyt viime vuosina.

Ultrassa mikään ei kuitenkaan viitannut kohonneeseen riskiin vaan niska näytti oikein hyvältä. Hauskaa oli erityisesti se, että uusi tyyppi oli aivan samannäköinen kuin veljensä ultrakuvissa (en ole tosin vielä päässyt vertaamaan kuvia, mutta muistikuvieni perusteella): sama profiili eli nenän, poskien ja pään muoto :D! Oli tosi hassua ja samalla suloista ajatella - ja jotenkin siinä vasta ultrakuvan nähdessä tajuta - että meidän ihanalle 3-vuotiaalle on tulossa sisarus, joka todellakin voi olla ihan (tai jossain määrin) samannäköinen kuin veljensä oli vauvana... On vaikea selittää, mutta jotenkin se ajatus oli tosi hellyyttävä, sellainen "tämännäköisiä lapsia siis me aina saamme", äärimmäisen positiivisessa merkityksessä, koska 3-vuotiaamme on (tietenkin!) supersöpö ;)...

Olen vähän hurahtanut, kuten varmaan odottavan äidin pitää ensi kertaa kunnolla lapsensa nähtyään ollakin... Vaikka olen liikkeet jo tuntenutkin, niin kyllä näkeminen vain tuo raskauden vielä niin paljon todellisemmaksi. Ja etenkin se, että näkee että sikiöllä on kaksi kättä, kaksi jalkaa, aivot, sydän, normaali rakenne, että voi todella odottaa että sieltä vauva vielä syntyy...

Niin, senkin eron ensi raskauteen olen huomannut, että ensimmäisellä kerralla mietti tosi tarkasti kutakin vaihetta, kuulosteli fiiliksiä ja jännitti miten raskaus etenee. Nyt ajattelen melkein pelkästään synnytystä. Jotenkin asenne on se, että kyllä tämä raskausaika tässä sujuu, mutta entä se synnytys... Tajuaa paljon selkeämmin sen, että varsinaiset "tapahtumat" ja isot muutokset liittyy siihen synnytykseen ja vauvan syntymään. Eikä tietysti ehdi muun elämän paineessa niin tarkasti raskautta ja omia fiiliksiään pohtiakaan. Siksi ei varmaan tänne blogiinkaan niin paljon tekstiä synny. Pitäisi yksi vähän pidemmän ajan (tutkimus)projektikin tässä viimeistellä ennen vauvan tuloa, joten parempi tietysti näin! Tänään en tosin ole töihin pystynyt keskittymään, mutta sallittakoon nyt yhtenä päivänä tällainen höpsöttely.

Ihana rakas aviomieheni vei minut tänään lääkärikäynnin jälkeen erinomaiselle lounaalle (treffeille) ja ajattelen vain, että kumpa voisi tätä onnea ja onnellisuutta varastoida johonkin pulloon tuleville vaikeille päiville... Siitä tuo otsikkokin, ehkä maailman parhaasta biisistä, josta voi tulla vain onnelliseksi: Sadeen "Kiss of Life"

maanantai, 13. tammikuu 2014

Uusi vuosi, uudet aiheet...

En tiedä käykö kukaan lukemassa tätä, kun olen hävyttömästi pitänyt pitkää taukoa - monestakin syystä - niin pitkään. Nyt ollaan kuitenkin siinä vaiheessa, että uskaltanen asian täällä jo julkaista ja jatkaa blogin pitoa uudella aiheella - arvasit jo varmaan: olen raskaana. 13. viikolla ollaan menossa eli epäilyistäni huolimatta tein kuin teinkin positiivisen testin marraskuussa! Laskettu aika on heinäkuun lopulla ja jännittävä vuosi siten kaikin puolin tulossa.

Tähän saakka raskaus on sujunut varsin ongelmitta, mitä nyt 6-9 viikoilla kärsin päiivittäisestä pahoinvoinnista, joka alkoi lounasaikaan ja jatkui pitkälle iltapäivään - onneksi ei tarvinnut kuitenkaan oksentaa. Ensimmäisessä raskaudessani en ollut lainkaan pahoinvoiva, joten siinä mielessä tämä oire tuli "yllätyksenä". Sen sijaan ensimmäisen raskauden alkuvaiheen rankkaa väsymystä en joutunut kokemaan, väsymys tuntuu alkaneen vasta nyt toisella kolmanneksella - ja on edelleen paremmin "hallinnassa" kuin esikoista odottaessa. Sen sijaan juuri nyt riesana on ensimmäisessäkin raskaudessa näillä viikoilla koettu (todennäköinen, testitulokset on vielä saamatta, kävin tänään lääkärissä) virtsatulehdus, joka paitsi väsyttää, tekee myös olon epämiellyttäväksi. Viime viikon lopulla koin jo ensimmäiset supistukset, jotka vähän säikäytti ja saavat kyllä nyt hiljentämään tahtia, vaikka töitäkin olisi. Kiltisti palasin lääkäriltä nyt kotisohvalle loikoilemaan ja rauhoittumaan...

Eniten päänvaivaa on kuitenkin tuottanut tämä toisen maan raskaudenseurantajärjestelmä, joka melkoisesti poikkeeaa Suomen neuvolasysteemistä. Kävin ihan raskauden alussa gynekologilla, joka teki endometrioosileikkaukseni syyskuussa, mutta jo parin käynnin jälkeen tuli varsin selväksi, että tästä erinomaisesta kirurgista ei todellakaan ole minulle sopivaksi synnytyslääkäriksi, vaikka sekin referenssien mukaan hänen erikoisalaansa kuuluu. En todellakaan kestänyt asennetta, jossa minua henkilönä ei kuunnella lainkaan, ei haluta oppia tuntemaan ja asenne raskauteen sekä synnytykseen on äärimmäisen medikalisoitunut ja lähtee ajatuksesta, että "mitä tahansa voi tapahtua"! 3-vuotiaan äitinä ja yli 30-vuotiaana naisena olen varsin hyvin selvillä siitä, että raskaudessa ja synnytyksessä "mitä tahansa voi tapahtua" ja osaan aika sujuvasti myös pelätä kaikkea mahdollista - en tarvitse siihen lääkäriä, joka muistuttaa ja pelottelee joka asialla ja kertoo lisäksi, ettei oma filosofiani (mahdollisimman luonnollinen synnytys, kuten ensimmäiselläkin kerralla) ole vauvan kannalta välttämättä turvallinen (vaan että epiduraali olisi suositeltavaa ihan vain varmuuden vuoksi, koska "Mitä Tahansa Voi Tapahtua"). Auts ja arghh. Mikäli olisi minkäänlaista kysymystä siitä, että raskauteni tai synnytykseni on riski- sellainen, turvautuisin varmasti kaikkiin käytettävissä oleviin keinoihin vauvan turvallisuuden takaamiseksi, tästä ei tietenkään ole pienintäkään epäilystä. Mutta mielestäni on aivan käsittämätön asenne lähteä siitä olettamasta, että jokin menee automaattisesti vikaan ja sen takia KAIKKI varokeinot on oltava 100% käytössä vaikka mitään varsinaista riskiä ei olisikaan havaittu... Siis siitä lähtökohdasta, että minulla on takanani täysin normaalisti sujunut raskaus sekä rankka mutta luonnollinen synnytys, joissa kummassakaan ei ollut komplikaatioita. Lisäksi olen toistaiseksi alle 35-vuotias, mitä yleisesti (vaikka ehkä harhaanjohtavasti) pidetään jonkinlaisena riskiraskauden rajana. Kun lisäksi ainakin valistuneet lääkäritkin tietää (valistuneiden äitien lisäksi), että synnytyksen aikainen lääkitys ei ole vauvalle hyväksi, en voi ymmärtää miten sitä automaattisesti pidetään ainoana oikeana tapana hoitaa synnytys?

Myönnetään, että vannoin ensimmäisen, noin vuorokauden kestäneen synnytykseni jälkeen että seuraavalla kerralla otan epiduraalin, mutta nyt lähes 3,5 vuotta myöhemmin, huomaan että en ole sittenkään valmis tämänkään lapsen kohdalla tinkimään siitä ajatuksesta, että hän saisi mahdollisimman hyvän ja lääkkeettömän (ja siten pirteämmän) alun elämälleen. Katsotaan miten käytännössä käy, koska "mitä tahansahan voi tapahtua" ;), mutta lähtökohtaisesti en ole tässä(kään) ulkopuolisten auktoriteettien vietävissä vaan haluan säilyttää kontrollin ja siten mahdollisuuden päättää, mitä tapahtuu JOS kaikki meneekin aivan normaalisti ja hyvin - ajatus josta toivoisin lähtökohtaisesti raskaudenseurannassa lähdettävän liikkeelle: Lasta toivova nainen osaa kyllä pelätä keskenmenoa, keskosuutta, raskausmyrkytystä, kehitysvammaisuutta, imukuppisynnytystä, keisarinleikkausta, listeriaa, salmonellaa, toksoplasmoosia, CVM:ää... ja mitä näitä nyt on. Ei niistä ole lääkärin tarpeen alkaa erikseen saarnaamaan, varoittelemaan tai pelottelemaan. Minä ainakin tarvitsen lääkärin, joka suhtautuu rationaalisesti ja rauhallisesti, joka haluaa tuntea minut ja toiveeni sekä hyväksyy sen, että minulla on jokin näkemys aiheesta. 

No niin, tämän pitkän vuodatuksen viestinä siis se, että kaksi käyntiä kyseisellä lääkärillä riitti ja nyt olen joululoman jälkeisen viikon metsästänyt itselleni uutta gynekologia - täällä siis gynekologi/synnytyslääkäri seuraa raskaanaolevaa koko raskauden ajan ja osallistuu myös synnytykseen. Myös synnytyssairaala määräytyy sen mukaan, missä sairaalassa kyseinen lääkäri työskentelee - yleensä valitaan siis ensin joko sairaala tai lääkäri ja mennään sen mukaan. Todella suosituille gynekologeille näyttää olevan lähestulkoon mahdotonta päästä, koska he eivät helposti ota uusia potilaita ja tämän sain karsaasti kokea, kun päätin vaihtaa omaani kesken raskauden - onneksi sentään olen vielä sen verran alkuvaiheessa, että minulla on varaa odottaa ensi viikkoon asti, jolle vihdoin sain ensimmäisen ajan naisgynekologille, jota tuttavan tuttava, täällä synnyttänyt suomalainen nainen lämpimästi ja erittäin mukavin kertomuksin suositteli.

Toivottavasti tämä nyt on sellainen lääkäri, jonka kanssa loppuraskausajasta tulee tämänhetkisiä fiiliksiä miellyttävämpi, sillä olen todella ollut viime aikoina ahdistunut tästä valinnanvapaudesta ja sen tuomasta olosta, että kukaan ei loppujen lopuksi välitä tai huolehdi, ellen itse löydä sopivaa lääkäriä. Onneksi meillä on ollut erinomainen tuuri perhelääkärimme suhteen, joka on aivan äärimmäisen mukava ja huolehtiva nainen ja jolle pääsin tänään virtsatulehdusepäilyjeni kanssa suoraan ja joka osaa myös tarjota näkemystään paikalliseen sairaalasysteemiin. Gynekologi, jonka luokse olen ensi viikolla menossa, työskentelee täällä isossa yliopistollisessa sairaalassa, joka suhtautuu vähintäänkin kohtuullisen ymmärtäväisesti luonnolliseen synnytykseen (suunnilleen kai samaa luokkaa kuin Suomessa, oma kokemukseni on TAYSista, jossa toiveeni huomioitiin hyvin, vaikka kokemukset kätilöillä näyttivät olevankin kyllä enemmän lääkitystä synnytyksestä, luonnollinen ei heille kuitenkaan ollut vastenmielinen, mahdoton tai outo ajatus, mitään ei tyrkytetty, mutta kaikessa autettiin). Sairaalan valintakin painoi tämän gynekologin valinnassa sen verran, että kun vaihtoehtoisia synnytyssairaaloita on täällä kai noin 10(!), niin lopultakin tärkeimmiksi kriteereiksi muodostuivat se, ettei matka ole liian pitkä (tähän meiltä n. 6km eli 10min autolla ei ruuhka-aikaan, ruuhka-aikana pahimmillaan ehkä 30-40min, mutta tarvittaessa metrolla pääsee suoraan); se, että sairaalassa on jonkinlaista ymmärrystä luonnonmukaiselle synnytykselle ja kolmannekseen se, että tämä on täkäläisistä sairaaloista paras siinä mielessä, että jos jotain kuitenkin tapahtuisi - täällä nimittäin hoidetaan kaikki riskiraskaudet ja -synnytykset ja löytyy useita siihen erikoistuneita lääkäreitä. Ongelmatapaukset siirretään muista sairaaloista tähän kyseiseen. Tietysti tässä on se ikävä puoli, että yliopistosairaalasta kyseenollen mitään "kodinomaista" tai rauhallista tunnelmaa on turha odottaa vaan paikalla on tietysti sitten liuta lääkäriopiskelijoita ja paljon ihmisiä, mutta tämä ikävä puoli täytyy näiden plussaominaisuuksien ohessa vain hyväksyä.

Kuten olettaa saattaa, tämän blogin fokus on ainakin tulevat kuukaudet endometrioosin sijasta raskaus-jutuissa, endometrioosin kun pitäisi pysyä raskauden ja (täys)imetyksen aikana ihan omilla hormooneilla aisoissa, etenkin kai nyt, kun pesäkkeet poltettiin pois juuri ennen raskauden alkua. Ruokavaliokin on muuttunut enemmän raskautta huomioivaksi - etenkin maitotuotteita on "pakko" syödä, koska kalsiuminsaantivaatimukset ovat niin merkittävästi isommat raskaanaolevalle kuin normaalitilassa olevalle naiselle. Hassua kyllä, en enää pidä maidon mausta yhtä paljon kuin aiemmin ja joisin/juon mieluummin vettä ruokajuomana. Niin sitä preferenssit muuttuu. Ikävä puoli ulkomailla asuessa on myös siinä, että täällä ei uskalla juurikaan syödä salaattia ravintolassa toksoplasmoosi riskin takia ja joudun tyytymään itsetehtyyn (ja siten varmasti pestyyn) salaattiin. Tämä on kyllä vähentänyt ikävällä tavalla kasvisten syöntiä, mikä harmittaa. Toisaalta myös pahoinvointi raskauden alussa aiheutti sen, että kasviksia ja hedelmiä ei tehnyt mieli popsia syksyn malliin.

Ihan loppuun vielä pari mielenkiintoista faktaa, joihin syksyn ruokavaliolla ja elämänmuutoksella on ollut paljon vaikutusta: Tämän raskauden alun painoni on n. 8kg pienempi kuin aiemmassa raskaudessa, mikä puolestaan on sama paino, jonka painoin viime kesänä (jolloin BMI oli n. 24,9, nyt BMI n. 22). Kaikki tuo menetetty 7-8kg on siis syksyn aikana uuden ruokavalion (ja ehkä myös sairastelun seurauksena "kadonneiden" lihasten, huono juttu!) ansiota - ja ilman että tarkoituksena varsinaisesti oli laihduttaa! Toinen merkittävä tekijä olivat erinomaiset rasva-arvot eli sekä kokonaiskolesteroli että hyvän ja huonon kolesterolin suhde olivat mittauksissa parhaat mahdolliset (kokonais: 3,38; hyvän osuus n. 40% - hyvään tulokseen riittää 25-30%). Lisäksi verenpaine ja syke ovat erinomaiset, paremmat kuin esikoista odottaessa. Luulen, että suurin vaikutus on ollut sokerin ja punaisen lihan merkittävällä vähentämisellä/hylkäämisellä sekä valkoisten jauhojen välttämisellä. Punaista lihaa vältän edelleen (joulukinkkua lukuunottamatta) myös raskaana ollessa, enkä juurikaan syö valkoista leipää, vaikka muuta leipää syönkin nyt paljon syksyä enemmän. Sokerista on pakko myöntää, että suklaan himo on palannut raskauden myötä, ikävä kyllä. Ehkä tämä pahe kuitenkin paranee kun raskaus (ja imetysaika) on ohi. Ainakin nyt tiedän täsmälleen, millä keinoin pidän jatkossa kilot kurissa, kun imetyksen tuoma "ilmainen" laihdutusaika on ohi... ;).

 

 

lauantai, 16. marraskuu 2013

Viimein luonnonkosmetiikkaa!

Huomasin tiistaina yhdessä tapaamisessa käydessäni, että aika lähellä meitä on ihana luomu-kauppa, joka myy myös luonnonkosmetiikkaa! Tänään ehdin vihdoin piipahtamaan ostoksille. Kieltämättä pikkuisen kirpaisi 100 euron meikkiostokset, mutta jos huomioi kuinka monta vuotta tietyt nykyiset meikkini ovat meikkipussissani kulkeneet, niin ehkä nämäkin hintansa vielä "haukkuvat". Joo, tiedän kyllä, että meikeissä on jotkin parasta ennen päiväyksetkin nykyään, mutta en ole silti hennonut heittää hyvin toimivia kajaleita tai luomivärejä roskiin - nyt kyllä sinne joutavat uusien tieltä. Maskara on ainoa, jonka vaihdan varsin tunnollisesti 6-8kk:n välein, koska se alkaa siinä vaiheessa sekä paakkuuntua, että ärsyttää silmiä. Meikkivoide yleensä loppuu ennen kuin menee vanhaksi, samoin poskipuna. Ja siinähän ne tärkeimmät jokapäiväiset meikkini melkein ovatkin.

Tänään luomuversioina mukaan tarttui uusi meikkivoide, peitepuikko, poskipuna, luomiväripaletti, kajali sekä maskara. Vain uusi puuteri jäi puuttumaan. Luulen, että näillä mennään aika pitkään. Kaupan valikoimat eivät olleet hirmu laajat, mutta pääasiat (puuteria lukuunottamatta) siis löytyivät parista eri merkistä. Muistaessani otan kuvia ja laitan tänne tarkemmin tietoa. 

Kaupassa oli lisäksi vaikuttava luomu-ruoka osasto, josta löytyi vaativampaankin makuun tuotteita. Minä löysin sieltä pitkään etsimäni kookosöljyä sekä vaahterasiirappia. Kookosöljyä on moni hehkuttanut ja kertonut, että ruoanlaiton lisäksi sitä kannattaa käyttää esim. vartalovoiteena. Tätäkin pitänee siis lähiaikoina testata. Onneksi rakastan kookosta, makuna ja tuoksuna. Vaahterasiirapista puolestaan toivon toimivampaa sokerin korvaajaa, jos haluaa tehdä makeita herkkuja, joihin olen viime aikoina tuntenut houkutusta... Esim. lättyihin, vanilijakastikkeeseen tai omenapaistokseen. Hunaja toimii joissakin, mutta ei selvästikään kaikissa herkuissa. Sitä löytyy meiltä nykyään todella monenlaista.

Eteenpäin pienin askelin tässä muutoksessa mennään. Tänään tuntuu taas aika hyvältä. Vaikka, huomaan että selvästi oireet nyt viittaa taas PMS:ään, ei mitään raskauteen viittaavaa tässä kierrossa. Ei yllätä. Mutta sen sijaan iloitsen siitä, että tämä kierto on ollut todella kivuton, nyt on pientä kuukautisiin viittaavaa kipuilua, mutta muuten koko kierto on ollut ihanan oireeton. Pitää nauttia siitä mistä voi ;). Uutta kiertoa kohti vain.

keskiviikko, 6. marraskuu 2013

Kierteessä

WP_000521-normal.jpg

Nimittäin sairastelu-sellaisessa. Ikävää. 

Mutta matka meni upeasti - Toscanassa oli lämmintä, erityisesti Firenzessä mihin pääsimme kahtena päivänä (ensin koko perheen kanssa ja sitten vielä miehen kanssa kahdestaan, ihanaa!) oli molemmilla kerroilla lähes hellettä (24-26 astetta) ja hyvin tarkeni kauniissa, lyhythihaisissa vaatteissa. Seurasimme Dan Browning Inferno-kirjan jalanjälillä Firenzen nähtävyyksiä, mutta ei pidetty turhaa kiirettä vaan nautittiin myös vain ympäristöstä, toisistamme ja tietenkin ruoasta ja kahvista (mielestäni maailman paras kahvi on italialaista, enkä tälläkään reissulla pettynyt kertaakaan kahvia saadessani - sitä tuli kyllä sitten juotua taas se 2 kuppia päivässä, mutta olen onnistunut nopeasti palaamaan pelkkään aamukahviin kotiin tullessa). En muutenkaan rajoittanut syömisiäni matkalla, mutta yllätyin itsekin, miten luontevasti valitsin ravintolan listalta tomaattikeittoa ja risottoa pastan sijaan - vaikka pastaakin tuli syötyä ihan vaikka seuraavan VUODEN tarpeiksi, on se niin paljon parempaa Italiassa ja niin huonosti omaan ruokavaliooni sopivaa, että jätettäköön nauttiminen sinne syntysijoilleen. Sen sijaan, aivan kuten eräs sokeritonta ruokavaliota kokeillut ystäväni varoitti, olin yllättynyt miten nopeasti sokerikoukku sai uudestaan valtaansa, kun sille antoi pikkusormensa: en pystynyt vielä kolmipäiväisellä kotimatkallakaan luopumaan sokeriherkuista, vaikka vannoin että jätän ne välille jo ennen kotiinsaapumista. Olo ei kyllä sokerinsyönnistä kohentunut, mutta en pystynyt vastustamaan jäätelöä ja muita italialaisia herkkuja kokonaan. Yllättävän hyvin minut sokerikoukusta kuitenkin vapautti sunnuntai-maanantaiyönä iskenyt vatsaflunssa - "mukava" lomatuliainen - oikein hyvä suolipuhdistus ja paluu "normaaliin" ja puhtaaseen ruokavalioon. Samalla taisi tipahtaa lomaviikolla kertyneet turvotuskilotkin, mikä on tietysti mukavaa, vaikka vatsatauteja inhoankin. Viime yönä oli miehen vuoro sairastua ja nyt vain odotellaan milloin poika aloittaa... Huonolla tuurilla se sattuu tietenkin juuri perjantai-illalle, jonne olemme ostaneet konserttiliput rakastamani artistin keikalle ja saaneet lastenhoitajankin varattua... Huoh. Toivotaan parasta!

Ruoka-asioiden sijaan keskityin Italian lomalla huomattavan paljon henkiseen puoleen. Luin matkalla mielenkiintoisia, koskettavia ja ajatuksia herättäviä kirjoja ja artikkeleita - jotain ihan muuta kuin työhöni liittyvää - jotka antoivat todella paljon syvyyttä pohdintoihin sellaisista kepeistä asioista kuin elämän tarkoituksesta ja siitä ketä oikeastaan syvimmiltämme olemme ja minne olemme matkalla. Kyse on niin perimmäisistä asioista, että suoraan sanottuna en edes koe hyväksi kirjoittaa niistä tänne, vaikka jollain tasolla haluaisinkin. Ne ovat kuitenkin niin henkilökohtaisia ajatuksia ja asioita, etten ole niitä tähän mennessäkään jakanut kuin osittain mieheni kanssa (mitä Firenze-päivän aikana ehdittiin), enkä vielä osaa puhua niistä edes muulle perheelleni tai niille läheisille ystävilleni, joille haluaisin. Kerrottakoon kuitenkin se ydinajatus, joka oli että elämän tarkoitus on kasvaa ihmisenä ja oppia rakastamaan toisia ihmisiä syvästi. Tuo ajatus kantoi matkalla minua todella ja nautin jokaisesta päivästä Toscanan talossa yhdessä kaikkein rakkaimpien ihmisteni kanssa. Minulla on onnekseni läheiset ja lämpimät suhteet ihaniin vanhempiini, jotka puolestaan ovat myös hyvin rakkaita pojalleni. Ymmärrys siitä, että minun tehtäväni on oppia rakastamaan enemmän auttoi minua myös näkemään uudessa valossa vanhempieni rakkauden - toisiaan, minua sekä poikaani ja perhettäni kohtaan - ja oppimaan siitäkin uutta. Etukäteen jännitti mahdolliset ristiriidat viikon aikana samassa talossa asuessa, mutta pieneksi yllätykseksenikin niitä ei tullut lainkaan vaan kaikki sujui todella hyvin. Ainoa harmi oli se, että viikko kului niin nopeaan - etenkin kun meillä oli pitkän automatkan takia matkassa melkein yhtä monta ajopäivää kuin perilläoloakin. Ja nuo matkapäivät kyllä verottivat voimia ja varmasti aiheuttivat taas alkaneen tautikierteenkin. 

Ja tästä tautikierteestä olenkin vähän huolissani (olen siis nyt saanut taas nuhan, vaikka vatsatauti hellittikin reilussa vuorokaudessa) - ja olemme molemmat mieheni kanssa. Pitäisi tarkkaan miettiä mitä voimme tehdä sille, että olemme koko perhe olleet jo pari kuukautta lähes jatkuvassa flunssa-kierteessä, johon ei tunnu mikään tepsivän. Näin ei voi jatkua. Ruokavalio on tietysti yksi osa tätä, mutta itse en parantunut sitkeästä syysflunssastani millään, vaikka vaihdoin todella terveelliseen ja monipuoliseen ruokavalioon, eli se ei yksin voi olla tämän sairastelun taustalla. Jotkut sanovat, että ulkomaille muuttaessa usein on ensimmäisen puoli vuotta koko ajan sairaana, me sairastelimme kohtuullisen vähän keväällä ja kierre alkoi vasta nyt syksyllä, mutta silti sopinee kuvaan. Kolmantena voi olla jonkinlainen stressinhallinta-asia. Juuri nyt, kuten olen täälläkin useaan otteeseen kirjoittanut, tuntuu siltä, että tapahtuu liikaa ja on liian paljon meneillään. Ei riitä, että työ on vaativaa ja todella vaativassa vaiheessa juuri nyt ja lisäksi siihen on liian vähän aikaa. Sen lisäksi on normaali perhearki hoidettavana, uusia ihmis- ja ystävyyssuhteita hoidettavana (mikä on tietenkin hyvä asia) ja vielä omat terveysjutut ja vauvahaaveet. Ja tähän päälle kun laittaa vähän syvällisempien aiheiden pohdintaa elämän tarkoituksesta niin voi olla aika varma, että yöunetkin kärsii - kuten viime yönä, kun kävin vähän kierroksilla rankan vaikkakin kiinnostavan päivän jäljiltä. Huoh. Vaikea pukea edes sanoiksi kaikkea sitä mitä päässä liikkuu. Liian paljon liikkuu kuitenkin. Ikävä siihen yksinkertaisempaan (lue: tylsempään) Suomi-elämään, josta kohta vuosi sitten lähdimme. Ei kulttuurishokki, mutta jonkinlainen elämänvaiheshokki kuitenkin. Kriisi on liian voimakas sana, nautin silti elämästäni joka päivä, vaikka se rankkaa välillä onkin. Haluaisin vain jotain selvyyttä edes johonkin näistä ajatusvyyhdeistä.

Lupasin itselleni, että tässä kierrossa en nyt edes raskautumistani pohdi. Kyllähän se sitten aikanaan taas selviää ehdimmekö tällä kertaa ajoissa.

Loppukevennyksenä iloinen uutinen siitä, että löysin ennen matkaa viimein niitä luonnonkosmetiikkatuotteita ihan perusruokamarketistamme! Ostin kasvojenhoitotuotteet matkalle mukaan ja olen ollut niihin todella tyytyväinen. Puhdistusaine on Laveran, kasvovoiteiden merkkiä en nyt valitettavasti muista (ranskalainen merkki kuitenkin, tämän linkin mukaan yksi kolmesta ranskalaisesta käyttää jo luonnonkosmetiikkaa), voin lisätä sen tänne myöhemmin. Nyt puuttuu enää luonnonkosmetiikkameikit sekä mahdollisesti jossain vaiheessa shampoo - jos löydän sellaisen, johon olen tyytyväinen, koska olen todella tarkka shampoostani ja pidän nykyisestä Paul Mitchellin Teatree-shampoostani ihan liikaa...

Kiitos, kun jaksoitte odottaa tätä päivitystä näinkin pitkään. Yritän olla taas nopeampi seuraavan kanssa!

Ja pari Toscana-kuvaa päätteeksi:

WP_000451-normal.jpg

WP_000514-normal.jpg

torstai, 24. lokakuu 2013

Matkakuumetta

Johan ehdinkin jo viikon olla terveenä. Pöh. Uusi nuha yrittää iskeä juuri kun olemme huomenna lähdössä piiitkään odotetulle Italian matkalle! Todellakin pitkään, sillä Firenzestä on miehen kanssa puhuttu melkein siitä asti kun tavattiin. Sain jo 7 vuotta sitten joululahjaksi Firenze-oppaan ja lupauksen, että tänne hän minut vielä vie... No ensi viikolla se viimein toteutuu. Ja samalla saamme nähdä kaunista Toscanan maaseutua sekä nauttia myös pitkästä aikaa yhteisestä ajasta, kun mukaan tulevat myös vanhempani, joiden ensimmäinen intressi taitaa olla viettää aikaa lapsenlapsensa kanssa... Ihanaa!

Elämä on ollut pääsääntöisesti hyvällä tavalla hektistä viime viikot, mutta tällä viikolla on kyllä ehtinyt taas pikkuisen stressaamaankin, kun tunnit ei vain tahdo riittää kaikkeen matkankin lähestyessä. Erityisen onnellinen olen ollut sosiaalisesta aktiivisuudesta, jota on ollut viime viikkoina ihan toiseen tapaan kuin vaikkapa viime keväänä, jolloin olimme vasta muuttaneet tänne. Vihdoinkin alkaa löytyä se oma sosiaalinen verkosto, uudet ystävät ja tuttavat, joiden kanssa viettää aikaa ja joku jolle voi soitellakin, jos on tarvis vähän purkaa sydäntään (vaikka sen purkaminen pääsääntöisesti kyllä kuuluukin parisuhteen sisäiseen piiriin, silti voi olla ihan hyvä välillä olla jotain tasapainottavia ulkoisiakin kontakteja...).

Niin, ehkä sen jo arvasittekin, mutta en ole siis raskaana. Vielä. Viime postauksissa listatut oireet loppuivat kuin seinään siinä 26-27 kiertopäivän paikkeilla ja hieman odotetustikin sitten jo testit näytti negaa sekä 28 että 31 kiertopäivänä ja kuukautiset tuli normaalisti 32 kp (tai miten niin normaalisti - ne olivat superpaljon mukavammat nyt kun endo on leikattu! Kipeät kyllä edelleen ekoina päivinä, mutta ah miten paljon helpommat! Olisipa aina tällaiset! Kunpa endo ei koskaan palaisi!). Koska oireet loppuivat ennen kierron loppua osasin jotenkin asian jo käsitellä ja nega-tuloksiin varautua, joten en viitsinyt asiasta masentua kovin pitkäksi aikaa. Hain apteekista clomitkin valmiiksi, mutta en uskaltanut vielä alkaa niitä syömään, kun tässä kierrossa hyvät päivät sattuu matkalle ja haluan, että minua seurataan (ultralla) jos syön jotain hormonivalmistetta, joka voi aiheuttaa mm. useampien munasolujen kypsymistä. Sitä paitsi viime kierrossa tunsin ovulaation hyvin ja oli jopa oireita siitä, että olisin ollut raskaanakin hetken, joten ongelma, mikä ikinä se sitten meillä onkin, ei siis välttämättä ollenkaan ratkea clomeilla, mutta olen kyllä niitäkin valmis seuraavassa kierrossa kokeilemaan, mikäli tässäkään ei luomuna tärppää. Annetaan nyt kuitenkin vielä lomahuumalle mahdollisuus - se on toiminut ennenkin ;).

Sokerittomuudesta on tullut mun uusi "uskonto", jota jo julistan auliisti toimistossa työkavereille. Elämä on NIIN paljon parempaa ilman sokeria!! Ja sitten kun siihen välillä sortuu niin sen huomaa niin hetkessä, kuinka huono idea se oli. Vähän niin kuin vanhetessa ei halua enää juoda itseään känniin tai ei huvita valvoa yli puolen yön, kun seuraavana aamuna saa niin kärsiä edellisillan hurvitteluista, sokerista on tullut samanlainen juttu mulle: en viitsisi pilata loistavaa oloani sillä ;). Jos tästä olisi mulle aikaisemmin kerrottu, en olisi ikinä uskonut miten iso vaikutus sillä on, enkä olisi myöskään ilman endon kaltaista motivaattoria aikaisemmin pystynyt sokeria kokonaan jättämään pois päivittäisestä ruokavaliosta. Nyt olen ollut jo melkein 5 viikkoa ilman sokeria pääsääntöisesti, viikonloppuisin olen kyllä useimmiten suonut itselleni jotain sokerista ja juhlissa olen syönyt, mutta tärkeintä on ollut viikolla työpäivinä pärjätä ilman, koska se on vapauttanut iltapäivän energian tärkeämpään käyttöön. Ja kyllä, tämä on muuten näkynyt jo hyvällä tavalla ulkomuodossakin, sillä vaatteista ja peilistäkin sen näkee, että kiloja on lähtenyt, vaikkei se ole ollut edes tavoite (mutta syytä on toki ollut, ainahan tämänikäisellä perustyypillä on se ylimääriäinen 5 kiloa, jonka voi karistaa, niin minullakin, vaikken olekaan varsinaisesti (ollut) ylipainoinen). Se, miksi tämä dietti on toiminut mulle myös tässä paremmin kuin jokin aiemmin yrittämäni "laihdutuskuuri" on ollut (riemullinen) yllätys. Luulen, että asiassa on parikin tekijää: olen panostanut paljon siihen, että syön oikeaa ruokaa ja niin puhdasta ruokaa kuin mahdollista, mikä on tarkoittanut suurelta osin prosessoidun ruoan hylkäämistä ja paljon ravintoaineita sisältävään ruokaan siirtymistä. On huikeaa, miten paljon ravitumpi olo tulee ruoasta, joka on tehty oikeista raaka-aineista. Syön nykyään todella paljon hedelmiä, marjoja ja vihanneksia, aiempaa vähemmän maitoa, lihaa ja varsinkin leipää, enkä siis normaalisti ollenkaan mitään sokerista. Punaisen lihan olen jättänyt kokonaan ja leipää menee todella vähän, kun aiemmin saatoin hyvin syödä sen 4-6 palaa leipää päivässä. Nyt hyvä jos 2. Leivän sijasta syön aamulla enemmän kaurapuuroa, lounaalla perunaa tai riisiä ja illalla kaurapuuroa tai mysliä. En ole pitänyt tiukasti kiinni endodietistä, mutta tasapainoisemmaksi olen mielestäni ruokavalioni saanut ja oloni on sitä myöden huomattavan paljon parempi ja kevyempi. Vielä laihdutusdiettiin verrattuna tässä dietissä ihanaa on se, että saan syödä kaikenlaista "hyvää" kuten marjoja, hedelmiä, hunajaa, (sokeritonta)mysliä, tuoremehuja jne. jotka ovat makeita ja hiilihydraattipitoisia, mutta silti terveellisiä ja pitävät ainakin minulla todella hyvin makeanhimon kurissa. Myös maustettu kasvisruoka on yksi suurimmista herkuistani ja nautin siitä, että se kuuluu "hyvien" ruokien listalle. Aionkin jatkossa jaotella ruoat "hyviin" ja "huonompiin", en "sallittuihin" ja "kiellettyihin", koska kiellettyhän aina houkuttelee. Hyvin ravittuna huomaan kuitenkin, että houkutuksia on helppo välttää. 

Ja toinen avainasia on nukkuminen. Arvostan nykyään kunnon yöunia (8-9 tuntia) yli kaiken. Tällä viikolla olen nukkunut huonommin ja sen huomaa myös siinä, että välillä makeanhimo yllättää - ja se todellakin yllättää, koska useimpina päivinä en ole sitä tuntenut ollenkaan.

No, nyt meni taas ruokahöpötykseksi tämä. Riittäköön tältä erää. Nyt työasiat pulkkaan ja matkalaukkuja pakkaamaan! Italia, here we come!

P.S. Meillä ei ole nettiä lomalla käytössä(!), enkä edes raahaa kannettavaa mukaani, joten seuraavia päivityksiä joudutte hieman odottelemaan. Sitten toivottavasti mukavia matkakuulumisia ja ehkä kuviakin luvassa, tuolla marraskuun alkupuolella... 

  • Henkilötiedot

    Olen 34-vuotias, endometrioosia sairastava, ulkomailla perheen kanssa asuva tutkija ja 3-vuotiaan pojan äiti.